Tänään Suomi viettää itsenäisyyspäivää. Yleinen ilmapiiri maassamme ei ole mitä mahtavin tällä hetkellä. Ei kyllä ollut ilmapiiri mitä mahtavin sodan aikanakaan, jolloin kansamme puolusti maatamme. Erona oli se, että siloin ei keskitytty valittamiseen, vaan tekemiseen.
Jokainen meistä on varmasti kuullut vanhemmilta, että elämä oli kovempaa ennen. Äitini kertoi miten hänen aikanaan hiihdettiin kouluun, vesi kannettiin ulkoa sisälle ja kesäloma meni peltotöissä. Lunta oli kaulaan asti, kesät talvet.
Vaikkakin tarinoissa on käytetty värikynää, niin totuuden siemen niissä ainakin piilee. Elämme omassa turvallisuuskuplassa, missä on verrattain vaaratonta. Kyllä, ihmisiä tapetaan ja ihmisille tehdään vaikka mitä, mutta Suomi on kaikista ongelmista huolimatta turvallinen linnunpesä verrattuna moneen muuhuun paikkaan maailmassa.
Turvallisuudessa piilee myös ongelma. Ensinäkin valitetaan kaikesta ja kaikkeen pitää löytää syyllinen. Mikäli joudut hankalaan tilanteeseen ja apu ei tule heti, syytetään yhteiskuntaa tai politiikkaa. Peiliin katsominen ja omien virheiden tunnistaminen on kadonnut. Toiseksi, turvallisuuden myötä katoaa myös vastuu omasta elämästä ja suorituskyvystään.
Muistan elävästi miten pienenä seisoin nyrkkeilysäkin edessä. Minulla oli perusta turvattu, mutta ajattelin kuitenkin, että koska olin yksin, niin kukaan ei suojaa minua pahalta, joten joudun kasvamaan tarpeeksi vahvaksi, jotta voin hoitaa sen puolen itse. Näin jälkeenpäin ajateltuna opetuksessa on paljon huonoa, mutta myös paljon hyvää. Huonoa on se, että ei ole tervettä 9-vuotiaan pojan kantaa moista vastuuta ja tästä kaikesta on ollut elämässäni haittaa jälkeenpäin. Toisaalta, se oli elämäni vahvistavin hetki. Tajusin silloin että olen vastuussa itsestäni.
Vastuunottaminen on vastuun ottamista myös omasta ja lähimmäisten turvallisuudesta. Kriisitilanteissa kuten sotiemme aikaan, maamme kansalaiset kantoivat vastuun koko kansasta. Toisiinsa piti pystyä luottamaan ja piti pitää myös huoli siitä, että rinnalla seisovat pystyivät luottamaan sinuun.
Itse yritän matkia sitä mentaliteettia mikä silloin oli. Ehkä olen vanhanaikainen, mutta kannan myös vastuuni. Minä olen vastuussa perheestäni ja heidän turvallisuudestaan, eivät poliisit eivätkä politikot. Minä olen vastuussa ja valmis puolustamaan myös ystäviäni ja muita läheisiä tarpeen tullen. Maailmassa ei voi aina vaan luottaa siihen, että joku muu puolustaa sinua. Minä pidän sitä vastuuttomana ajattelutapana. Ketju on yhtä vahva kun sen heikoin lenkki. Vastuuta on se, että ketjun lenkki joka koostuu sinusta on vahva.
Kannan myös vastuun siitä, että lapseni osaavat puolustaa itseään ja ystäviään. Heillä ei ole valinnanvaraa. Meillä se on yhtä tärkeetä kun lukutaito. Heidän pitää oppia kantamaan vastuu omasta koskemattomuudestaan ja kaikesta muusta tässä elämässä. He joutuvat myöhemmin myös kantamaan vastuun kehojensa voimistamisesta ja itsepuolustustaitojen ylläpidosta. Me emme tarvitse tähän maahan heikkoja ihmisiä, me tarvitsemme vahvoja yksilöitä. Tottakai fyysisiä eroja on geneettisesti ja muutenkin, mutta AINA voi vahvistaa itseensä. Kyse ei edes ole siitä oletko vahva vai et, kyse on siitä, vahvistatko itseäsi fyysisesti ja psyykkisesti jollain tavalla päivittäin. Kyse on siitä, yritätkö edes tänään olla parempi versio itsestäsi kuin eilen.
Monesti mietin kun yössä tapaan yhtä sun toista piipittäjää, että “Ei helvetti, mietipä jos joutuisimme sotaan ja tämän kansan pitäisi puolustaa maatamme?!”. He ovat heikkoja, koska he elävät mukavassa turvallisessa kuplassaan, missä mistään ei tarvitse kantaa vastuuta jos itse ei halua.
Pidä huoli yleisestä fyysisestä ja psyykkisestä suorituskyvystäsi. Sen olemme velkaa heille jotka ovat tämän maan itsenäisyyttä puolustaneet. Kanna vastuu. Hyvää itsenäisyyspäivää!